Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

 Alexandrialainen ja gardnerilainen wicca

Kirjoittaja on alexandrialainen ylipapitar, joka on kirjoittanut aikaisemmin netissä sekä paperijulkaisuissa nimimerkillä ”Harakka”. Kirjoittaja on sosiaalialan asiantuntija, jolla on myös kuvataiteilijan koulutustausta ja hän työskentelee sosiaaliohjaajana. Kirjoittaja on kiinnostunut ihmisen mielestä, visuaalisista elementeistä, historiasta ja kirjallisuudesta.

©Pahaoja©Pahaoja

Gardnerilainen ja alexandrialainen wicca kuuluvat molemmat brittiläisperäiseen traditionaaliseen wiccaan. Traditionaalisesta wiccasta on olemassa Britanniassa muitakin muotoja, mutta Suomessa lähinnä gardnerilaisia tai alexadrialaisia wiccoja. Yleisesti Suomessa alexandrialaiset ja gardnerilaiset kutsuvat omaa uskontoaan joko yleisemmällä termillä traditionaaliseksi wiccaksi tai tarkentaen alexandrialaisiksi tai gardnerilaisiksi wiccoiksi.
 
Wicca itsessään ei ole syntynyt tyhjiössä vaan sillä on värikkäät kulttuurihistorialliset ja uskontohistorialliset juuret, kuten uskontotieteilijä Jussi Sohlberg toteaa artikkelissaan Okkultismin ja magian elpyminen läntisessä maailmassa – wiccan aatehistoriaa (Sohlberg 2005, 53). Brittiläinen tutkija Ronald Hutton on kirjoittanut tunnetun teoksen The Triumph of the Moon – A History of Modern Pagan Witchcraft, jossa Hutton selostaa tutkimustaan modernin pakanallisen noituuden luonteesta ja sen kehittymistä erityisesti painottaen 1800- ja 1900-lukujen romantikkojen ja okkultistien merkittävää vaikutusta wiccan taustalla (Hutton 1999). Toinen akateemikko Ben Whitmore puolestaan kritisoi ja täydentää Huttonin teorioita näyttäen toteen, että huolimatta romantiikan aikakauden ja modernin ajan merkittävästä kehityksestä, wicca ei ole pelkästään yksinomaan modernin ajan tuotos, vaan wiccan opeilla ja käytännöillä on juurensa vanhassa eurooppalaisessa pakanallisuudessa. Wiccassa yhdistyvätkin kulttuurillisen muovautumisen ja tietoisen luomisprosessin tuloksena seremoniallisen magian perintö ja vanha eurooppalainen shamanistinen perintö, joiden symbioosi on synnyttänyt modernin uuspakanallisen noituuden muodon: wiccan.
 
Whitmore perustelee myös teoksessaan, että Brittein saarilla on ollut olemassa pakanallista noituutta meidän aikoihimme saakka. (Whitmore 2010, 83.) Suomalaisen perintömme ja erityisesti sukukansamme saamelaisten perinnön tuntien ei ole yllättävää, että näennäisesti homogenisessakin uskonnollisessa ympäristössä (kuten valtiossa, jossa on valtionkirkko) löytyy uskonnollista variaatiota.
 
Gerald GardnerGerald Gardner
 
Wiccan ensimmäinen ja alkuperäinen garnerilainen muoto on saanut nimensä perustajansa Gerald Gardnerin (13.6.1884–12.2.1964) mukaan. Gardner oli perehtynyt sekä okkultismiin että englantilaiseen kansanperinteeseen ja muovasi näistä aineksista kokonaisuuden, jota voidaan pitää nykyisen wiccan perustana ja täten Gardneria itseään wiccan perustajahahmona (Sohlberg 2005, 63).
 
Gerald Gardner julkaisi useita kirjoja, joista varhaisemmat aikana, jolloin noituus oli historiansa takia Britanniassa lain vastaista. Tästä syystä traditionaalisessa wiccassa on edelleenkin muistissa se tosiasia, että noidaksi tunnustautuminen ja noituuden harjoittaminen oli 1900-luvun puolivälille saakka Britanniassa salassa pidettyä toimintaa ja historian perspektiivissä siitä on edelleenkin kulunut hyvin vähän aikaa. Suomessa suhtautuminen noituuteen on ollut yhteiskunnan taholta yhtä lailla nuivaa vielä 1900-luvullakin. 1940-luvulla käytiin oikeutta tietäjiä vastaan, 1980-luvulla puolestaan käytiin oikeutta muutamaan otteeseen noituuteen liittyvistä asioista ja näissä oikeudenkäynneissä syytetyt todettiin ymmärrystä vaille oleviksi ja jäivät siksi tuomiotta. (Kervinen & Nenonen 2005/2018.) Suomessa 1990-luvun lopulla ja vielä 2000-luvun alussa herätyskristillisten piirien sävyttämä käsitys saatananpalvonnasta sai mediassa lähestulkoon kritiikitöntä huomiota. Noissa piireissä wicca yhdistettiin herätyskristillisten omaan maailmankuvaan, jolloin noituus nähtiin pelkästään negatiivisena ja heidän kristillistä maailmaansa uhkaavana. Objektiiviseen ajatteluun ei edes mediassa kyetty, vaikka wicca on kristinuskosta täysin erillinen uskonto. (Hjelm 2005, 14–15.) . Monet wiccan harjoittajista olivat tuohon aikaan nuoria, mikä lisäsi aikuisten huolestuneisuutta, koska kyseessä oli tuolloin uusi uskonto Suomessa. Median kritiikittömyyden takia monet 2000-luvun alkuvuosina toimineet wiccat joutuivat useissa kohdissa puolustamaan omaa maailmankatsomustaan mediassa ja myös läheisilleen.

 
© Doreen Valiente Foundation© Doreen Valiente Foundation
 
Naisten jäädessä usein historiankirjoituksessa miesten varjoihin on syytä nostaa Gardnerin rinnalle toinen erittäin merkittävä wiccan perustajahahmo, jota esimerkiksi Hutton kuvailee ”suurimmaksi yksittäiseksi naishahmoksi modernin brittiläisen noituuden historiassa”, hän oli Doreen Valiente (4.1.1922–1.9.1999). Doteen Valiente oli eräs Gardnerin kanssa toimivista ylipapittarista. Valienten merkitys wiccalle on valtava, sillä hän muovasi Gardnerin melko huonosti koostetun kokoelman käytäntöjä ja oppeja kypsäksi ja älyllisesti täsmälliseksi yhtenäiseksi uskonnoksi ja hänen työnsä ansiosta wicca juurtui syntysijoilleen (Hesselton 2016, xv). Valiente julkaisi useita kirjoja, toimi aktiivisesti pakanajärjestöissä, teki tutkimusta kansanperinteestä ja kirjoitti useita runoteoksia. Doreen Valientea kutsutaankin modernin noituuden äidiksi.

Alexandrialainen wicca puolestaan on Alex Sandersin (6.6.1926–30.4.1988) ja Maxinen Sandersin (s. 30.12.1946) perustama traditionaalisen wiccan suuntaus. Alex Sanders initioitiin wiccaan 1960-luvun alussa ja hänet tunnettiin myöhemmin seremoniamaagikkona. Hän oli tunnettu lisäksi toisinaan hieman kyseenalaisistakin mediatempauksistaan, joita hän sitten myöhemmin pyysi julkisesti anteeksi The Cauldron -lehdessä (Elders of the Alexandrian Tradition 2013; Sanders 1979). Alex Sandersin mediajulkisuus herätti aikanaan kitkaa traditionalistien välille, mutta julkisuudesta oli myös positiivisia seuraamuksia. Mediajulkisuuden takia useammat etsijät löysivät wiccan ja vähitellen wicca sen erilaisissa muodoissa levisi ympäri maailmaa. Alex Sanders tuli tunnetuksi myös noitien kuninkaana, joksi hänet pyydettiin ja joksi kolmetoista noitakuningatarta hänet rituaalisesti kruunasi (Sanders 2008, 116–118).

Maxine Sanders on kertonut termin ’alexandrialainen wicca’ syntyneen Stewart Farrarin ideoimana hänen kirjoittaessaan kirjaa What Witches do vuonna 1970. Stewart Farrar on kertonut Alex Sandersin todenneen joskus: ”nuo (noidat), jotka eivät halua julkisuutta tapaavat viitata minun noitiini ’alexadrialaisina’”, joten termi on joko Alex Sandersin keksimä tai sitten toisten traditionalistinen kehittämä. (Elders of the Alexandrian Tradition 2013.)
 
Maxine Sanders oli saanut jo ennen Alexiin tutustumista oppia erilaisista okkultistisista koulukunnista. Hänet oli mm. initioitu egyptiläisiin mysteereihin. (Sanders 2008, 29–35.) Liityttyään Alexin coveniin hän nousi covenin ylipapittareksi. Maxinen ja Alexin coven initioi kymmenittäin wiccasta kiinnostuneita. Maxinen ja Alexin eron jälkeen Maxine jatkoi alexandrialaisen suuntauksen soihdun ylläpitoa ja johti Tempel of the Mother -nimistä tunnettua temppeliä Lontoossa. Maxine kuvaa Firechild kirjassaan papittarena toimimista paitsi magian parissa monipuolisena työskentelynä sekä opettamisena, mutta myös auttamistyönä. Maxine kertoo, että sairaat, maankiertäjät, kodittomat miehet ja naiset tulivat hänen ovelleen saamaan apua vaivoihinsa, teetä, ruokaa, vaatteita, yms. (Sanders 2008, 219–220). Maxine jatkoi siis toiminnallaan myös vanhaa kansanmagian perinnettä, jossa apua tarvitsevat hakeutuivat noitien tai tietäjien luo. Maxine elää edelleen Lontoossa ja osallistuu alexandrialaisen tradition erilaisiin tapahtumiin.
 
 
Toisin kuin usein uskotaan kaikki traditionalistit eivät harjoita seremoniamagiaa kuten kabbalaa, enkelimagiaa, jne. Jotkut harjoittavat ja jotkut eivät. Toiset ovat enemmän suuntautuneita kansanperinteeseen ja kansanmagiaan. Suuntautumiset riippuvat paitsi tradition linjasta myös yksittäisestä covenista ja yksilöstä itsestään. Lisäksi traditiot muuttuvat ajan kuluessa ja tästä syystä saman tradition suuntauksen sisällä olevien yksittäisten covenien välinen ero voi joskus olla suurempi kuin ero gardnerilaisten ja alexandrialaisten välillä. (Elders of the Alexandrian Tradition 2013.)

Sekä gardnerilaiset että alexandrialaiset palvovat vanhoja eurooppalaisia jumaluuksia keskittyen pääasiallisesti Kuun Jumalattareen ja hänen kumppaniinsa Sarvipäiseen Jumalaan. Traditionalistien jumalat eivät ole mustasukkaisia ja yksittäinen wicca tai coven voi työskennellä myös muiden jumalten kanssa. Tavoitteena traditiossa on henkilökohtainen yhteys jumaluuteen. Lisäksi jumalten, esi-isien ja luonnon kiertokulun ymmärtäminen on tärkeää. Tästä syystä traditiossa ei ole ’maallikkoja’, vaan jokainen initioitu on papitar tai pappi, jolla on henkilökohtainen yhteys jumaluuksiin. Traditionalistiset wiccat tunnustavat magian olemassaolon ja käyttävät monenlaisia tekniikoita saavuttaakseen tavoitteitaan. (Elders of the Alexandrian Tradition 2013.)

Gardnerilaiset ja alexandrialaiset harjoittavat yhteisiä rituaalejaan coveneissa, jotka ovat yleensä pieniä alle kahdenkymmenen hengen ryhmiä. Jotkut ryhmät työskentelevät alastomina (engl. ’skyclad’) ja toiset käyttävät rituaalivaatteita. Initiaatio eli vihkiytymisrituaalit tehdään aina alastomina. Suomalaisille saunakulttuuriin tottuneille luonnollinen alastomuus ei yleensä ole kovin vaikea asia. Tarkoituksena rituaalisessa alastomuudessa on roolien riisuminen ja aidosti ja luonnollisesti omana itsenään oleminen. Minkäänlainen seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole hyväksyttyä ja jokaisella ihmisellä on myös covenissa täysi kunnioitus ja oikeus omaan seksuaaliseen koskemattomuuteensa.

 
Voidakseen liittyä coveniin henkilön täytyy olla täysi-ikäinen. Coveniin ja traditioon liitytään initiaatiolla, jonka suorittaa joku vastakkaista sukupuolta oleva initioitu traditionalisti. Covenit eivät aktiivisesti etsi jäseniä eikä initiaatiota tarjota, koska wicca ei ole käännyttävä uskonto. Etsijän täytyy itse olla aktiivinen ja pyytää päästä coveniin. Maxine Sandersin mukaan magian ensimmäinen sääntö onkin: ”You must always ask.” Ketä tahansa ei coveneihin initioida, vaan henkilön pitää olla soveltuva paitsi persoonaltaan myös suhteessa muuhun ryhmään. Ehdokkaan vilpittömyys, luonne, kypsyys, henkilökohtainen vakaumus, sitoutumisen halu, eettisyys ja muu persoonallisuus ovat asioita, joita pohditaan ehdokasta harkitessa.

Sekä gardnerilaisessa että alexadrialaisessa wiccassa initiaatioasteita on olemassa kolme, joista ensimmäisen asteen initiointi on coveniin liittyminen. Covenin liittymisen eli initiaation jälkeen uusi jäsen saa kopioida käsin itselleen covenin varjojen kirjan (engl. ’Book of Shadows’), joka on tullut perintönä initiaatiosukupolvelta toiselle. Aitoa varjojen kirjaa ei ole milloinkaan julkaistu netissä tai painettuna teoksena. Traditionaalinen wicca ei sido yksilöä ja jäsenillä on mahdollisuus liittyä tai lähteä covenista. Initioitu traditionalisti voi päästä myös vierailemaan toisissa coveneissa tai päästä liittymään toiseen coveniin esimerkiksi muuttaessaan paikkakunnalta toiselle tai maasta toiseen. Suomessa coveneissa rituaalikielenä on yleensä englanti, vaikka keskustelut käydäänkin suomeksi. Tätä on perusteltu juuri mahdollisuudella liikkua maasta toiseen ja liittyä paikallisiin traditionalisteihin ja lisäksi sanamagiallisilla merkityksillä.
 
Covenien käytännöt vaihtelevat esimerkiksi sen suhteen kuinka usein tapaamisia on ja miten tiukasti niihin täytyy sitoutua. Tapaamiset ovat yleensä joko täyden kuun aikaan, joita on vuodessa 13 (Esbat) tai vuoden kiertoon liittyvien juhlien aikaan, joita on vuodessa 8 (Sabat). Ihmisten elämäntilanteet osataan yleensä hyvin ottaa huomioon ja esimerkiksi pikkulapsiaikana on ymmärretty hyvin, jos tuore äiti tai isä ei muutamaan vuoteen pääse kovin usein tapaamisiin.
 
Janet ja Steward Farrar © Janet FarrarJanet ja Steward Farrar © Janet Farrar
 
Covenin rituaaleja johtaa ylipapitar ja hänen työparinsa ylipappi. Heillä on myös velvollisuus ohjata covenin jäseniä heidän yksilöllisillä oppimispoluillaan. Toisen tai kolmannen asteen initioitu voi toimia ylipapittarena tai ylipappina.
 
Traditionaalinen wicca on mysteeriuskonto ja siitä syytä monet niistä tavoista kuinka ja miksi me jotain teemme on salassa pidettyä tietoa. Pidämme traditiomme perimätietoa pyhänä ja yksityisenä. Traditionalistit eivät myöskään väitä tietävänä elämän ja universumin tarkoitusta ja useat meidän salaisuuksistamme tuskin edes kiinnostaisivat muita kuin initioituja. Työskentelymme keskittyy henkilökohtaiseen yhteyteen jumalten kanssa sekä luonnon rytmien kanssa sopusoinnussa olemiseen rituaaleissa ja päivittäisessä elämässä. Keskitymme kehittämään itseämme ja taitojamme noitina voidaksemme auttaa muita ja itseämme. Käytämme myös kokeilevia ja luovia menetelmiä ja traditiomme luo meille tukevan pohjan, jonka pohjalle on hyvä rakentaa ja myös improvisoida. (Elders of the Alexandrian Tradition 2013.)
 
Teksti: Laura W.
 
Lähteet:
Heselton, P. 2016. Doreen Valiente WITCH. Milton Keynes: Lightning Source UK Ltd.
 
Hjelm, T. 2005. Miksi Wicca? Teoksessa: Hjelm, T. (toim.). Mitä Wicca on? Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy
 
Hutton, R. 1999. The Triumph of the Moon – A History of Modern Pagan Witchcraft. Oxford: Oxford University Press
 
Kervinen, T. & Nenonen, M. 2005. Noitavainojen ja magian historiaa vuosilukuina. 
Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa. Viitattu: 21.5.2018

Sanders, A. 1979. The Many Paths of Wicca. Alkuperäinen teksti: "The Cauldron" issue no. 15 (Lammas 1979). Viitattu: 21.5.2018. 

https://es.scribd.com/doc/186530447/Sanders-Apology

Sanders, M. 2008. Firechild – The life and magic of Maxine Sanders ’Witch Queen’. Oxford: Mandrake of Oxford

Sohlberg, J. 2005. Okkultismin ja magian elpyminen läntisessä maailmassa – wiccan aatehistoriaa. Teoksessa: Hjelm, T. (toim.). Mitä Wicca on? Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy

The Elders of Alexandrian tradition 2013. The Alexandrian tradition. Viitattu: 6.10.2013. http://www.witchvox.com/va/dt_va.html?a=cabc&c=trads&id=15046

Whitmore, B. 2010. Trials of the Moon. Reopening the Case for Historical Witchcraft – A Critique of Ronald Hutton’s The Triumph of the Moon – A History of Modern Pagan Witchcraft. New Zealand: Briar Books